Irtiotto somesta: yrityksen kuolinisku vai mahdollisuuksien runsaudensarvi

Ilmoitin pari päivää sitten Facebookissa some-tauosta, jonka aion pitää marraskuun ajan. Olen kärvistellyt jo pitkään motivaation puutteen ja epämääräisen ahdistuksen kanssa, jotka liittyvät jatkuvaan ”pakkoon” tehdä töitä somessa. Instagram on ollut jäissä siitä asti, kun kuopuksemme syntyi kesäkuussa. Facebook on ollut enemmän ja vähemmän käytössä, mutta olen herännyt huomaamaan, että tunnetilaa, jonka sen selaaminen aiheuttaa, kuvaa parhaiten sana ”vastenmielisyys”. Mutta mitäs jos yrittäjä ei ole somessa? Eikö se ole käytännössä sen yrityksen loppu? Kaikkihan pitää nykyään brändin näkyvyyden eteen tehdä siellä. Vai pitääkö? Irtiotto somesta: yrityksen kuolinisku vai mahdollisuuksien runsaudensarvi

Mistä tämä päätös kumpuaa

Jotta voisit täysin ymmärtää, mistä tässä on kyse, minun on vähän avattava, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan elämässäni tapahtunut. Olen ollut välillä aivan pohjalla, epätoivon ja kaaoksen keskellä. On ollut vuosi, joka laittoi minut kohtaamaan ihan ne kaikista perustavinta laatua olevat ydinuskomukset. Mitään ei säästelty, vaan nyt myllättiin läpi jokainen elämän osa-alue. Hyvässä ja pahassa.

Ensin alkuvuodesta, samaan aikaan kun olin saamassa kustannussopimuksen esikoiskirjalleni ja olin jäämässä äitiyslomalle parin kuukauden sisällä, kohtasimme haasteita koko perhettämme koskevissa taloudellisissa kysymyksissä. Nämä notkahdukset heittivät minut uudestaan epätoivoon rahan kanssa, asia, josta on kokemusta jo pitkän ajan takaa. Ja sitten pankkini ilmoitti, että en saa enää joustoa asuntolainani maksusuunnitelmaan.

Asumme vanhassa rintamamiestalossa, joka on minun lapsuudenkotini ja jonka olen ostanut isältäni 10 vuotta sitten. Tämä talo on yksi isoimmista opettajista, joita olen elämässäni kohdannut. Tähän taloon kiteytyy ne onnellisimmat lapsuusmuistot ajalta, jolloin kaikki oli vielä hyvin, ainakin lapsen mielessä, ja kaikki se, missä olen mennyt metsään myöhemmin elämässäni siksi, että olen yrittänyt valheellisesti pitää kiinni niistä muistoista. Minä olen yrittänyt olla liima, joka sitoo meidät yhteen, vaikka se kaikki hajosi kauan sitten. Tämän talon osto oli yksi keino yrittää “pelastaa” muistoja.

Samalla se oli tyhmää, harkitsematonta ja ongelmien siirtämistä muiden harteilta omilleni. Minä jätin täysin vakaan yrityksen, kampaamoni Keski-Suomessa, jotta saisin pidettyä lapsuudenkotini perheessä, vaikka olin juuri eronnut esikoiseni isästä, ja päässyt sitä kautta edellisestä, taloudellisesti(kin) epäterveestä tilanteesta eroon. Ehdin puoli vuotta elää aikuista, itsenäistä elämää. Olin 17 vuotias kun esikoiseni syntyi, ja 18-vuotiaana menimme naimisiin. Eron astuessa voimaan olin 23-vuotias, joten miten kukakin aikuisen ajattelee… Ajattelin itse tuolloin, että olin ollut aikuinen jo vuosikausia. Nyt, kun mietin itseäni silloin, tulee vaan mieleen, että voi sisäistä lastani, hänellä ei ole ollut ketään huolehtijaa. Ja mitä kaikkea hän onkaan käynyt läpi.

Kun pyörä lähtee pyörimään- väärään suuntaan

Tuon puolen vuoden aikana minulla oli asiakkaita enemmän kuin tarpeeksi, kaikki laskut maksettuna ja rahaa aina tilillä enemmän kuin ehdin käyttää. Olin lähdössä kampaajien koulutusmatkalle Kreetalle, matka oli maksettu etukäteen, eikä sen maksaminen tuntunut yhtään haastavalta. Kevään mittaan alkoi kuitenkin tämä talon osto-kuvio, ja myönteinen päätös asuntolainan suhteen tuli juuri, kun matka alkoi lähestyä. Kauhealla kiireellä sovimme kaupanteon, että se ehtii ennen matkaa. Ja sillä sekunnilla, kun talo siirtyi minulle, alkoi epävarmuus rahan suhteen. Muistan sen aivan selvästi, ja tästä on nyt siis 10 vuotta. Oli kuin talon mukana olisi tullut kaikki se negatiivinen, puutteesta ja kärsimyksestä kumpuava energia minun elämääni. Yhtäkkiä alkoi ongelmat. Kun matkan hetki koitti, minulla ei ollutkaan rahaa sinne mukaan niin kuin olin suunnitellut. Olin joutunut reissaamaan Keski-Suomen ja Oriveden välillä koko kevään, vähentämään työtunteja, valmistelemaan kauppoja ja asiat vaan vyöryivät päälle. Sain vaivoin revittyä jostain vähän rahaa mukaani, ja laskin senttejä koko reissun, pelkäsin, että olen yksin siellä ventovieraiden matkassa, rahattomana.

Ja tuosta hetkestä lähtien tunteeni rahaa kohtaan olivat negatiiviset, pelosta kumpuavat. Kun aloitin vihdoin remontin ja muuton jälkeen työt Orivedellä, ei asiakaskunta kasvanut niin nopeasti kuin olisin tarvinnut, asuntolainan painaessa päälle. En myöskään osannut enkä tajunnut pyytää apua silloin, kun sitä olisi ollut vielä helposti saatavilla. Olin niin tottunut selviämään ongelmistani yksin, ettei avun hakeminen silloin tuntunut vaihtoehdolta ensinkään.

Peitetyt haavat nousevat pintaan, koska ne on tarkoitus parantaa

Nämä asiat nostettiin minulle käsittelyyn tämän vuoden aikana. Samoin parisuhteeseen, luottamukseen ja rajoihin liittyvät isot kysymykset. Tässä vuosien mittaan olen käynyt läpi uskomuksiani ja kasvanut henkisesti niin paljon, että nyt taisi olla aika isoille ydinkysymyksille. Kävin todella lähellä luovuttamista kaiken kanssa silloin, kun pankki ilmoitti ettei joustoja tai lyhennysvapaata enää anneta. Ja koska talon arvo on tippunut siitä, mitä se oli ostaessani tämän, myynti ei ollut todellinen vaihtoehto. Tunsin olevani aivan jumissa tässä tilanteessa, ilman että mitään valoa on näköpiirissä. Esikoiseni lähti syksyllä opiskelemaan ja muutti omilleen, meille syntyi vauva kesäkuussa, ja ihan kuin siinä ei olisi yhdelle vuodelle tarpeeksi mullistusta, minä olen koko ajan koittanut selvitä haasteista ja ratkoa ongelmia, jotka ovat seuranneet minua 10 vuotta. Voin sanoa, että on ollut sitkeys koetuksella.

Kunnes ajauduimme myös parisuhteessa kriisin partaalle. Kävi ilmi, että olen elänyt melkoisessa selviytymis-moodissa (suojakeinoni aikojen alusta asti). Otan kaiken vastuun harteilleni, pimitän ongelmat muilta ja taistelen, jotta saan ne ratkottua, vaikka voisin vain sanoa ääneen, että tarvitsen apua. Samalla, kun ajaudun tähän kierteeseen, ajan muita pois luotani. Kylmetän itseni, jotta kestän, ja alan henkisesti erkaannuttaa itseäni tilanteesta. Kunnes toinen alkaa oireilla, ei tajua, mihin yhteys on kadonnut, ja pakenee omiin selviytymismekanismeihinsa. Hurraa, mikä kierre siitä syntyykään, ja todella ihanteellinen tilanne perheessä, jossa on 2-vuotias ja alle puolivuotias.

Kun olin hakannut tarpeeksi päätäni seinään tämän kaiken keskellä, koin ahaa-elämyksen. En oikein edes tiedä, mikä se oli se alkuperäinen juttu, mistä tämä vyyhti alkoi purkautua, mutta voitteko uskoa todeksi, että löysin ratkaisun kaikkeen? En minäkään, mutta niin vain kävi. Vaikka taloa ei kannatakaan vielä myydä pois, ei minun silti tarvitse jatkaa siinä asumista. Laitan tämän vuokralle, ihmisille, joille talo sopii paljon paremmin, ja jotka pitävät siitä huolta. Ja voitte uskoa, että energianpuhdistus talolle on tehtynä, ennen kuin uudet asukkaat tulevat! Me pääsemme vaihtamaan maisemaa, saamme ihanan, uuden kodin luonnon ja maaseudun keskeltä. Minä pääsen pois ansasta, jossa tunnen eläneeni viimeiset 10 vuotta. Ja talo alkaa maksaa itse itseään, samalla kun meidän uusi koti on vaivattomampi ja kohtuullisemmilla kuluilla varustettu. Ihan tervetullutta tähän hetkeen.

Ja me puhuimme, voi että me puhuimme yhden kokonaisen viikonlopun ihan kaikesta. Voitteko kuvitella, että joskus käykin niin, että olet itse ihan valmis päästämään irti ja luovuttamaan, mutta joku muu taistelee pitääkseen kiinni sinusta? Toivon, että jokainen herkkä ja muut edelleen laittava saa kokea sen, miten parantava vaikutus on sillä, kun joku ottaa omatoimisesti vastuun siitä, että asiat järjestyy. Joku toinen ottaakin sen taakan, jota me niin hanakasti olemme omimassa itsellemme, ja heivaa sen kerta kaikkiaan mäkeen, eikä anna hakea takaisin. Todistaa, että rajojen asettamisesta ei automaattisesti seuraakaan puolustusreaktio ja vastuunpakoilu ja uhriutuminen, vaan suoraselkäinen virheen myöntäminen ja valmius korjata oma osuutensa. Ja sellainenkin ihme tapahtui, että selvisi, kuinka mieheni näkee sen, mitä minä teen ja mistä minä haaveilen, uskoo siihen siksi, että minä uskon siihen, ja haluaa, että teen juuri tätä. Kuulin oman mieheni sanomana sellaisia lohdutuksen ja voimaannuttamisen sanoja, joita en ole kuullut koko tämän yrittäjyysmatkani aikana keneltäkään muulta kuin parhailta valmentajiltani.

Miten tämä liittyy yhtään mitenkään someen tai taukooni sieltä

Ei tästä postauksesta tullutkaan nyt yhtään sellainen, mitä ensin ajattelin. Mutta tämä liittyy siihen, että koska vuoteni on ollut varsinainen vuoristorata, ja nyt kun kaikki on kääntynyt valoksi, olen tajunnut, että minun on aika kuunnella ensisijaisesti ja ainoastaan sydämeni ääntä. Kaikki ahdistus, pimeys ja draama, jota on tapahtunut, johtuu siitä, että olen seurannut tai kuunnellut jotain muuta kuin itseäni, ja antanut niiden asioiden myrkyttää mieltäni. Samalla, kun olen alkanut hautoa niitä mietteitä ja turvautua toimintatapoihin, jotka johtuvat vanhoista käytösmalleista.

Kun taas ratkaisut, onnistumiset, ilo ja valo ja rakkaus, joita olen kokenut, ne kaikki ovat seurausta siitä, kun olen turvautunut yhteyteen, oman itseni ja läheisimpieni kanssa. Kun olen uskaltanut antaa ratkaisujen tulla luokseni, enkä ole tehnyt kaikesta vaikeampaa kontrolloimalla ja pelkäämällä.

Joten, jos minusta nyt tuntuu, että somen, varsinkin Facebookin, ilmapiiri ei sovi pirtaani, myrkyttää mieltäni ja tekee hallaa kaikelle sille, mitä haluan yrityksessäni luoda, ei ole valinta eikä mikään kokeilla, mitä tapahtuu, jos jätän ne tauolle. En usko enää hetkeäkään siihen, että olemme pakotettuja tekemään asioita, jotka eivät tunnu oikealta.

Tässä on avattuna syyt, miksi päädyin tällaiseen ratkaisuun. Jos haluat seurata, mitä tämän kuukauden aikana tapahtuu, liity sähköpostilistalleni, ja jos olet LinkedInissä, laita verkostoitumispyyntö. LinkedIn on viime aikoina yllättänyt minut yhtä positiivisesti kuin mieheni pääsi tekemään, joten siksi siitä tulee ykkös-somekanava, vaikka päätyisinkin kuukauden päästä palaamaan Facebookiin 😀

Nyt toivon, että saisin sinulta kommentin tässä blogin alla, koska en ole enää lukemassa niitä Fb:n puolella! Haluan edelleen olla vuorovaikutuksessa teidän kaikkien ihanien verkostooni kuuluvien kanssa, ja jotta voin todistaa, että yritystä voi pyörittää ilman somea, tarvitsen siihen teidän apua. Ollaanhan yhteydessä, ilman Facebookiakin?

Rakkain terveisin, Tiia

6 comments on “Irtiotto somesta: yrityksen kuolinisku vai mahdollisuuksien runsaudensarvi”

  1. Upeaa Tiia ❤️ Voi vitsi miten tästä kirjoituksestasi tunnistin myös omia käytösmallejani, nyt sain katsottua asiaa ns. Ulkopuolisen silmin ja toivon, että osaan ajoissa havahtua jos huomaan ajautuvani siihen. Rakkautta ja Valoa teidän uusiin kuvioihin ❤️

  2. Täällä samoilla fiiliksillä ja isojen ajatelmien äärellä. Pään sisäiseen jumitukseen ei auta kyllä yhtään tuo somen nykyinen tila, missä on ”sotatila” päällä ja ihmisillä tarve esiintuloon niin hyvässä kuin pahassa. Oltava kaukaa viisas, että sieltä osaa poimia ne itselleen sydämen asiat.

    Olen niin messissä mihin ikinä mennäänkin ja kiva kun nämä uutiskirjeet ja tämä verkosto jatkuu edelleen ❤️

    Ollaan me ❤️:n asialla yhdessä ❤️

    • Kiitos Nina, kommentistasi! Meillä tämä sydänyhteys toimii jotenkin tosi vahvasti, vaikka välillä menisikin pitempiä aikoja ilman konkreettista yhteydenpitoa <3 Kiitos kun olet!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *