Minusta on ihanaa nähdä, kun ihmiset haluavat auttaa. Hädän hetkellä jokainen ansaitsee saada apua. Olen ollut itsekin tilanteissa, jossa olen joutunut nielemään kaiken ylpeyteni ja nöyrtymään avun pyytämiseen. Yksi kerta oli erityisen voimakkaasti häpeää herättävä: jouduin erään taloudellisen tulipalon sammuttamiseksi pyytämään somessa apua, jotta sain nopeasti myyntiä akuuttiin hätään. Tämän tyyppisiä postauksia on koko ajan enemmän nähtävissä korona-ajan pitkittymisen ja samalla ihmisten hädän lisääntymisen vuoksi. Valitettavasti. Se on sydäntä särkevää. Samoin Ukrainan tilanne on herättänyt ihmiset toimimaan. On hienoa, että ihmiset haluavat auttaa. Mutta se, mitä olen viime aikoina miettinyt hirveän paljon on se, että miksi me olemme valmiita pyytämään, kun on aivan pakko? Ja miksi me reagoimme toiseen ihmiseen vasta, kun hän on kuilun reunalla? Tämä postaus on pohdintaa auttamisesta.

Suomalaisten kollektiivinen pärjäämisen pakko

Meihin on kansakuntana iskostettu pärjäämisen pakko. Omista asioista ei saa puhua, jokaisen on seistävä omilla jaloillaan. Jos horjuu, ei siitä kannata paljon puhua, ei ainakaan ennen kuin on jo rähmällään maassa. Sitä ennen ei kukaan ole ottamassa kädestä kiinni. Pikemminkin päin vastoin, liian usein siinä lähellä seisoo joku, joka mielellään tuuppaisi vähän lisää vauhtia.

Tämä näkyy ihan kaikessa. Olemme kateellisia niille, joilla menee hyvin. Keräännymme joukolla seuraamaan, jos joku joutuu vaikka some-kohun keskelle. Suorastaan nautimme, jos joku julkkis jää kiinni rikkeestä. Emme jätä käyttämättä tilaisuutta julkiseen kivittämiseen.

Ja avun pyytäminen, se kannattaa tehdä vasta, kun on jo melkein liian myöhäistä. Jos menet hakemaan apua alkoholin kanssa, koska olet itse alkanut huolestua, sinut käännytetään ovelta. Annetaan ohjeeksi tulla takaisin sitten, kun on juotu alta työpaikka, parisuhde ja ensimmäinen asunto.

Jos otat yhteyttä neuvolaan, koska olet huolissasi lapsestasi ja kaipaat ennaltaehkäisevää tukea, käsketään lukea netistä unikoulun ohjeet ja pärjäillä. Vakavasti sinut otetaan sitten, kun koulusta on tehty lasu ja aletaan hakea diagnoosia.

Jos yrität etsiä apua lievän ylipainon ja makeanhimon kanssa, sanotaan että syö vähemmän ja liiku enemmän. Asiaasi paneudutaan sitten, kun voidaan alkaa myydä lihavuusleikkausta.

Jos menet työterveydessä sanomaan, että olet uupunut ja stressaantunut, sinut laitetaan kolmen päivän sairaslomalle. Samasta asiasta ei kannata paljon mainita, ennen kuin olet aivan toimintakyvytön ja voidaan laittaa masennus-diagnoosi ja lääkkeet.

Ja jos suomalaiset maataloustuottajat ovat koittaneet pienesti sanoa, että kannattaa suosia suomalaista, kukaan ei kuuntele. Tarvitaan ruokapula ja ”sotahinnat” että ihmiset herää.

Haluammeko me oikeasti elää näin?

Tämä on monen sukupolven ajan elänyt tapa suhtautua kaikkeen elämässä. Mutta nyt tämä on tulossa tiensä päähän. Meidän on pakko oppia tekemään valintoja ENNALTAEHKÄISEVÄSTI, sitten kun tämä kaikki saadaan joskus korjattua. Se tyyli, että reagoidaan vasta kun on pakko, on kerta kaikkiaan niin kestämättömällä pohjalla, että se johtaa vääjäämättä tuhoon ja kaaokseen. Ja vaikka tämä koskee koko kansakuntaa, jokainen voi vaikuttaa vain siihen omaan elämäänsä.

  • Mikä asia elämässäsi on sellainen, jota välttelet- kunnes on pakko reagoida
  • Mitä lykkäät viimeiseen asti
  • Milloin aloitat muutoksen: silloin kun keksit jotain uutta ja innostavaa, vai silloin, kun kaikki on romahtanut ympäriltä ja on pakko alkaa koota palasia
  • Miten suhtaudut ihmisiin ympärilläsi? Tuetko heitä heidän pyrkimyksissään, jaatko kannustusta ja kuuntelet huolia silloin, kun ne ovat vielä pieniä? Vai sivuutatko muut, ja vastaat viestiin vasta kun se kuulostaa tarpeeksi kohtalokkaalta?
  • Mietitkö valintojasi siltä pohjalta, että haluat luoda mahdollisuuksia? Vai tajuatko tekojesi seuraukset vasta sitten, kun ne on pakko kohdata?
  • Uskallatko tavoitella unelmiasi silloin, kun voit tehdä sen rauhassa, ilman, että henkesi/taloutesi/oman arvon tuntosi on sidottu lopputulokseen? Vai rasitatko unelmasi toteutumista ylimääräisellä painolastilla, joka ei sen harteille kuuluisi?

Elämmekö puutteesta ja pelosta, vai rakkaudesta ja runsaudesta käsin?

Tämä on aivan perustavaa laatua oleva, koko maailmaa koskeva uskomus, joka vaikuttaa ihan valtavalla tavalla siihen, miten me täällä pallolla elämme. Niin kauan kuin uskomme, että kaikki on rajallista ja että joudumme kilpailemaan elintilasta, ruuasta, luonnonvaroista, ajasta, rahasta… Niin kauan meillä on tunne, että kaikille ei riitä, pitää olla ensimmäisenä jonossa. Ja jos siihen ei pysty, jos ei ole sydäntä käyttää kyynärpää-taktiikkaa, kokee olevansa tuomittu olemaan aina vain puutteessa. Saattaa ajatella olevansa hyvä ihminen, kun päästää muut edelleen, mutta samalla sisimpää jäytää pelko: riittääkö minulle? Ansaitsenko minä?

Ja samaan aikaan korostuvat ne yksilöt, joilla ei ole minkäänlaisia esteitä pyrkiä sinne ykköspaikalle.

Tämä on harhaa. Ajatusvääristymä, jonka mukaan me kaikki eletään. Sillä me ruokitaan koko tätä kuvitelmaa, että kaikki loppuu ja mikään ei riitä.

Ja ahneet kiittää.

Mitä tehdä? Miten rikkoa tämä harha?

Jokainen voi muuttaa vain omaa elämäänsä. Jokainen on vastuussa omasta tontistaan, mutta ei niin, että yksin pitää selvitä. Jokainen voi valinnoillaan vaikuttaa siihen, että omasta elämästä tulee sitä, mitä todella haluaa elää. Voi keskittyä niihin mahdollisuuksiin puutteiden sijasta. Voi alkaa kylvää omaa tonttiaan, vaalia sitä maaperää, huolehtia, että siellä on edellytykset kasvaa. Ja kun pääsee keräämään hedelmää, siitä voi jakaa myös muille. Voi kertoa vinkkejä toisille, miten itse onnistui. Voi elää runsaudessa, ja auttaa muita luomaan omaa runsauttaan. Kaikki hyvä voi kasvaa ja levitä, ihan niin kuin tähän asti olemme kasvattaneet sitä ajatusta, että täällä on kiire, paniikki ja rajallisuus kaikesta. Mutta ennen kuin olet oppinut hoitamaan oman tonttisi, et voi olla varma siitä, ettet tule epähuomiossa luopuneeksi kaikesta niin, että jäätkin tyhjin käsin. Me emme voi auttaa muita, jos emme osaa auttaa itseämme.

Tämä ei tarkoita sitä, että pitää ensin kamppailla saadakseen omat varastot täyteen, ja sitten pitää niistä kynsin hampain kiinni. Jos me pääsemme siihen tilaan, että osaamme elää uudistumisen ja runsauden virrassa, meidän ei tarvitse pelätä minkään loppumista. Silloin tiedämme, että meille riittää, muille riittää, kaikille riittää kyllä. Rakkaus lisääntyy rakastamalla, ei kulu loppuun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *